Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistö on joutunut Ruotsin hallituksen järjestelmällisen assimilaatiopolitiikan uhriksi. Suomalaisuuden Liiton lehden mukaan vuodelta 1934 näin kovaa vähemmistöpolitiikkaa ei Euroopassa harjoiteta muualla paitsi Norjassa. Lähteenä on myös Valde Näsin (1903-1993) kirjoitus, joka on julkaistu Liiton vuosikirjassa 1929.
Ruotsalaistamispolitiikan keinot kohdistuivat usein lapsiin. Kansalliskiihkoiset Ruotsin hallitukset houkuttelivat suomalaislapsia kesäksi ruotsalaiskoteihin, erityisesti Luulajaan, mm. 1920-luvulla. Sijaiskodeille valtio maksoi korvausta.
1917 kansanedustaja Axel von Schneider ehdotti assimilaatiota. Ruotsin lehdistö tuki tätä politiikkaa, esimerkiksi kansalliskiihkoinen Aftonbladet vaati vähemmistöjen sulauttamista valtaväestöön. http://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nmaa
Ruotsin evankelisluterilainen kirkko otti osaa vähemmistöjen sortoon. Ruotsin hallitus nimitti vuonna 1919 komitean, jota johti Luulajan piispa Olof Bergqvist. Komitea halusi hävittää suomen kielen Pohjois-Ruotsista. Komiteassa oli viisi jäsentä, joista yksi edusti suomalaista vähemmistöä. Tämä oli agronomi W. L. Wanhainen joka vastusti kielensä hävittämistä ja vaati suomenkielistä koulutusta, mutta muut neljä halusivat assimilaatiopolitiikkaa, kuten Ruotsin hallituskin.
Komitea pyysi lausuntoja paikallisilta papeilta. Lähes kaikki osoittautuivat kansalliskiihkoisiksi, jotka inhosivat paikallista kieltä.
Ruotsalaistamispolitiikan keinot kohdistuivat usein lapsiin. Kansalliskiihkoiset Ruotsin hallitukset houkuttelivat suomalaislapsia kesäksi ruotsalaiskoteihin, erityisesti Luulajaan, mm. 1920-luvulla. Sijaiskodeille valtio maksoi korvausta.
1917 kansanedustaja Axel von Schneider ehdotti assimilaatiota. Ruotsin lehdistö tuki tätä politiikkaa, esimerkiksi kansalliskiihkoinen Aftonbladet vaati vähemmistöjen sulauttamista valtaväestöön. http://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nmaa
Ruotsin evankelisluterilainen kirkko otti osaa vähemmistöjen sortoon. Ruotsin hallitus nimitti vuonna 1919 komitean, jota johti Luulajan piispa Olof Bergqvist. Komitea halusi hävittää suomen kielen Pohjois-Ruotsista. Komiteassa oli viisi jäsentä, joista yksi edusti suomalaista vähemmistöä. Tämä oli agronomi W. L. Wanhainen joka vastusti kielensä hävittämistä ja vaati suomenkielistä koulutusta, mutta muut neljä halusivat assimilaatiopolitiikkaa, kuten Ruotsin hallituskin.
Komitea pyysi lausuntoja paikallisilta papeilta. Lähes kaikki osoittautuivat kansalliskiihkoisiksi, jotka inhosivat paikallista kieltä.
Karungin kirkkoherra väitti että lapset puhuvat suomea eivätkä tarvitse suomea koulussa. Hietaniemen seurakunnan kirkkoherra vaati, että suomenkielistä opetusta ei saa olla koska ruotsalaistuttamistyö siitä viivästyisi. Tärännön seurakunnan kirkkoherra oli keksinyt ajatuksen lähettää suomalaislapsia ruotsalaisalueille kesäksi eikä hänkään puolustanut vähemmistön oikeuksia. Jukkasjärven seurakunnan kirkkoherra väitti että on välttämätöntä käyttää vain ruotsia kouluissa, vaikka enemmistö puhuu suomea. Pajalan kirkkoherra kertoi käyttävänsä enemmistökieltä vähemmistön nuorison kanssa koulun ulkopuolellakin.
Useimmat Pohjois-Ruotsin suomalaisalueen ruotsalaispapit osoittautuivat kansalliskiihkoisiksi, jotka vihasivat lähimmäisensä kieltä. Vain yksi kirkonmies uskalsi lausunnossaan sanoa, että uskonnonopetuksen pitäisi olla suomeksi suomalaislapsille. Kaikki muut halusivat hävittää suomen kielen alueelta. Komitean ruotsalaistamislaki astui voimaan 1924. Se kielsi kaikki vähemmistöoikeudet suomalaisvähemmistöltä.
Useimmat Pohjois-Ruotsin suomalaisalueen ruotsalaispapit osoittautuivat kansalliskiihkoisiksi, jotka vihasivat lähimmäisensä kieltä. Vain yksi kirkonmies uskalsi lausunnossaan sanoa, että uskonnonopetuksen pitäisi olla suomeksi suomalaislapsille. Kaikki muut halusivat hävittää suomen kielen alueelta. Komitean ruotsalaistamislaki astui voimaan 1924. Se kielsi kaikki vähemmistöoikeudet suomalaisvähemmistöltä.
1912 Haaparannan seminaari lopetti suomen kielen käytön, vaikka opettajat olivat suomalaisalueilta. Suomi oli kielletty kouluissa vuodesta 1888 alkaen. Ruotsin evankelisluterilainen kirkko oli kansalliskiihkoinen ja hallituksesta riippuvainen ja valmis tottelemaan sitä.
Suomalais-ugrilaisten kielten professori Karl Bernhard Wiklund (1868–1934) ei puolustanut vähemmistöjen oikeuksia, mutta toisin kuin Bergqvist hän ei kieltänyt sen olevan kansallinen vähemmistö. Wiklundkin halusi assimiloida suomalaiset.
1930 väestönlaskennan mukaan vähemmistöön kuului 30,000 ja lisäksi 10,000 ymmärsi suomea. Noin 70 prosenttia väestöstä oli suomalaisia, useimmat asuivat Haaparannalla, Matarengissa ja Pajalassa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nkieli
Suomalais-ugrilaisten kielten professori Karl Bernhard Wiklund (1868–1934) ei puolustanut vähemmistöjen oikeuksia, mutta toisin kuin Bergqvist hän ei kieltänyt sen olevan kansallinen vähemmistö. Wiklundkin halusi assimiloida suomalaiset.
1930 väestönlaskennan mukaan vähemmistöön kuului 30,000 ja lisäksi 10,000 ymmärsi suomea. Noin 70 prosenttia väestöstä oli suomalaisia, useimmat asuivat Haaparannalla, Matarengissa ja Pajalassa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nkieli
Ruotsalaispiispa Lars Landgren (1810-1888) oli ehdottanut suomalaisten ja saamelaisten sulauttamista ruotsalaisiin. Vähemmistökoulut muutettiin vuonna 1888 ruotsinkielisiksi. Tätä ennen oli ollut joitain suomalaisia kouluja Pohjois-Ruotsissa. Opettajat olivat enimmäkseen ruotsalaisia, pienempi osa äidinkieleltään suomalaisia. Jotkut lapset erotettiin vanhemmistaan ja lähetettiin kaupunkeihin kesäksi, kuten hallitus oli suunnitellut. Piispan seuraaja Martin Johansson oli yhtä kansalliskiihkoinen kuin Landgren, joka halusi hävittää vähemmistökielet.
Politiikasta seurasi monia ongelmia vähemmistöjen lapsille. Heitä rangaistiin äidinkielensä puhumisesta koulussa. Tämä rangaistus oli virallinen määräys, joka kumottiin niinkin myöhään kuin 1958. Lapsilla oli monia henkisiä ja kielellisiä ongelmia. Virallinen (kansalliskiihkoinen) opetus häpäisi suomen ja saamen puhujien omaa kulttuuria ja kieltä. Hallitus kielsi kirjastoja hankkimasta suomalaisia kirjoja.
Postin työntekijä Hannes Hetta vastusti assimilaatiopolitiikkaa ja hänet siirrettiin täysin ruotsalaiselle alueelle Skellefteaan (jonka vanha suomalainen nimi on Heletti).
1930-luvulla Luulajassa ilmestynyt ruotsalainen sanomalehti Kuriren hyökkäsi vähemmistöjä vastaan ja leimasi häikäilemättä yksilöitä, jos nämä puolustivat vähemmistöjä. Sanomalehti levitti vihaa eivätkä ihmiset voineet puolustautua. Näitä myös terrorisoitiin monin tavoin.
Ruotsin hallituksen vähemmistöpolitiikka on ollut todella kovaa, Euroopan kovinta.
Politiikasta seurasi monia ongelmia vähemmistöjen lapsille. Heitä rangaistiin äidinkielensä puhumisesta koulussa. Tämä rangaistus oli virallinen määräys, joka kumottiin niinkin myöhään kuin 1958. Lapsilla oli monia henkisiä ja kielellisiä ongelmia. Virallinen (kansalliskiihkoinen) opetus häpäisi suomen ja saamen puhujien omaa kulttuuria ja kieltä. Hallitus kielsi kirjastoja hankkimasta suomalaisia kirjoja.
Postin työntekijä Hannes Hetta vastusti assimilaatiopolitiikkaa ja hänet siirrettiin täysin ruotsalaiselle alueelle Skellefteaan (jonka vanha suomalainen nimi on Heletti).
1930-luvulla Luulajassa ilmestynyt ruotsalainen sanomalehti Kuriren hyökkäsi vähemmistöjä vastaan ja leimasi häikäilemättä yksilöitä, jos nämä puolustivat vähemmistöjä. Sanomalehti levitti vihaa eivätkä ihmiset voineet puolustautua. Näitä myös terrorisoitiin monin tavoin.
Ruotsin hallituksen vähemmistöpolitiikka on ollut todella kovaa, Euroopan kovinta.
Yllä olevien kuvien tekstit laati Valde Näsi, ja ne julkaistiin vuonna 1929 vasemmalla näkyvässä vuosikirjassa. Valde Näsi (21.7.1903 Karunki – 22.12.1993 Oulu) oli toimittaja, vuodesta 1945 sanomalehti Kalevan päätoimittajana, jäi eläkkeelle vuonna 1966. Sanomalehtimiestutkinto vuonna 1929, työskenteli ennen Kalevaa Karjala-lehden aluetoimittajana Sortavalassa sekä maanpuolustusjulkaisujen Rajan Turva ja Pohjan Mies toimittajana. Puoluekannaltaan liberaali, vaikutti yli 20 vuotta Oulun kunnallispolitiikassa kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen jäsenenä. Hän sai kunnallisneuvoksen arvonimen.
Näsi julkaisi 1928 kirjan tästä aiheesta: Valde Näsi: Länsipohjan kysymys : Pohjois-Ruotsissa, Norrbottenin läänin alueella asuvan suomenkielisen vähemmistön olot yleisinhimillisten ja kansainvälisesti tunnustettujen vähemmistöperiaatteiden valossa.
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Valde_N%C3%A4si
Näsi julkaisi 1928 kirjan tästä aiheesta: Valde Näsi: Länsipohjan kysymys : Pohjois-Ruotsissa, Norrbottenin läänin alueella asuvan suomenkielisen vähemmistön olot yleisinhimillisten ja kansainvälisesti tunnustettujen vähemmistöperiaatteiden valossa.
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Valde_N%C3%A4si
SUOMESSA HUOLESTUTAAN JA SENSUROIDAAN ASIAA
Poliitikko Yrjö Koskinen kiinnitti huomiota Pohjois-Suomen suomalaisvähemmistön huonoon asemaan 1860-luvulla. Myös piispat Gustaf Johansson ja Juho Koskimies olivat huolissaan näiden asemasta, mutta Ruotsin kirkko oli kansalliskiihkoinen eikä kuunnellut näitä.
Suomalaiset muodostivat komitean 1.1.1919 joka ehdotti että Pohjois-Ruotsin suomalainen alue liitettäisiin Suomeen. Komitea syytti ruotsalaisia opettajia ja pappeja paikallisten sortamisesta.
Ruotsin hallitus nimitti piispa Bergqvistin johtamaan komiteaa, joka otti selvää vähemmistön uskollisuudesta. Syksyllä 1920 Ruotsin hallitus karkotti kaksi suomalaista lestadiolaista maallikkosaarnaajaa. http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsipohjan_kysymys
Syksyllä 1923 Suomen ulkoministeri Juho Vennola arvosteli assimilaatiopolitiikkaa, joka kielsi suomenkielisen koulutuksen kokonaan. Myös Santeri Alkio halusi suomenkielistä opetusta vähemmistölle. Ruotsin hallitus esitti näistä vastalauseensa ja heikon presidentin neuvosta Vennola ei enää nostanut asiaa esille. Ja Suomessa rkp myötäili tiukasti Ruotsin hallitusta eikä puolustanut sorrettua vähemmistöä.
Suomalaiset ylioppilaat Paavo Alkio ja Ilmari Turja vierailivat Ruotsin puolen Länsipohjassa vuonna 1925. He halusivat vähemmistölle suomalaisia kouluja. Maaliskuussa 1926 heidän aloitteestaan Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta pyysi Ruotsin ylippilaita auttamaan vähemmistön asiaa, mutta nämä kieltäytyivät. Ylioppilaskunta julkaisi kirjeenvaihtonsa ruotsalaisten kanssa keväällä 1930 ranskaksi, mitä Suomen ulkoministeri paheksui. Asia piti salata maailmalta, Suomen ulkoministeriö on jo kauan ollut eräänlainen sensuurivirasto.
Suomen lehdistö omaksui käytännön välttää naapurimaiden arvostelua vähemmistöasioissakin 1930-luvulla. Lehdistö jopa vältti vähemmistön mainitsemista eli sensuroi koko asiaa. Käytäntö on jatkunut tähän päivään saakka. Huomattakoon, että Suomen media ei samalla tavalla sensuroi 1960-70-luvuilla Ruotsiin muuttaneiden ongelmista kertomista, vaikka välttääkin naapurimaan hallituksen arvostelua. Ruotsissa on kaksi suomalaisvähemmistöä, ikivanha Pohjois-Ruotsissa asunut (media sensuroi) ja uudempi, josta media kertoo joskus jotain, enimmäkseen maitten hallituksille harmitonta asiaa.
Tammikuussa 2013 YLEn 9 uutisissa Marjo Rein kertoi meänkielisten olevan keskimäärin hyvin vanhoja ja että vain harvat ovat alle 40-vuotiaita. Tämä siksi että 1950-luvulta lähtien vanhemmat eivät enää puhuneet omaa vähemmistökieltä lapsilleen. Mutta YLEn uutistenlukija ei kertonut Ruotsin kovasta vähemmistöpolitiikasta mitään eikä edes maininnut Ruotsin hallitusta. Kova on sensuuri, YLE harhautti katsojia - sama kuin kertoa 9/11-WTC-iskuista mainitsematta terroristien kaappaamista lentokoneista mitään eli syytä Rein ei kertonut vaikka se on olennaista.
Ja miksi tämä ei ollut uutinen 1980- tai 1990-luvulla? YLE ei ole juuri koskaan kertonut Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöstä ja sen sorrosta äärimmäisen harvoin, ei ehkä koskaan. Tämä on sensuuria ja YLEä hallitsevat poliitikot ovat siitä vastuussa.
Harvoja ruotsalaisia, jotka ovat koskaan puolustaneet vähemmistöä on Nils Erik Hansegard (1918-2002), jonka kirja Kaksikielisiä vai puolikielisiä? käännettiin suomeksi. Media on ollut tästäkin kirjasta hiljaa, sensuuri on kovaa. 1958 Hansegard huomautti että kielto puhua vähemmistökieltä kouluissa välitunneillakin oli yhä voimassa ja Ruotsin Kouluylihallitus kumosi kiellon. Käytännössä julma kielto ja vähemmistöjen kielten ja kulttuurien solvaaminen ovat yhä jatkuneet. Ja kaikki koulut ovat yhä vain enemmistön kielisiä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsipohjalaiset
Poliitikko Yrjö Koskinen kiinnitti huomiota Pohjois-Suomen suomalaisvähemmistön huonoon asemaan 1860-luvulla. Myös piispat Gustaf Johansson ja Juho Koskimies olivat huolissaan näiden asemasta, mutta Ruotsin kirkko oli kansalliskiihkoinen eikä kuunnellut näitä.
Suomalaiset muodostivat komitean 1.1.1919 joka ehdotti että Pohjois-Ruotsin suomalainen alue liitettäisiin Suomeen. Komitea syytti ruotsalaisia opettajia ja pappeja paikallisten sortamisesta.
Ruotsin hallitus nimitti piispa Bergqvistin johtamaan komiteaa, joka otti selvää vähemmistön uskollisuudesta. Syksyllä 1920 Ruotsin hallitus karkotti kaksi suomalaista lestadiolaista maallikkosaarnaajaa. http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsipohjan_kysymys
Syksyllä 1923 Suomen ulkoministeri Juho Vennola arvosteli assimilaatiopolitiikkaa, joka kielsi suomenkielisen koulutuksen kokonaan. Myös Santeri Alkio halusi suomenkielistä opetusta vähemmistölle. Ruotsin hallitus esitti näistä vastalauseensa ja heikon presidentin neuvosta Vennola ei enää nostanut asiaa esille. Ja Suomessa rkp myötäili tiukasti Ruotsin hallitusta eikä puolustanut sorrettua vähemmistöä.
Suomalaiset ylioppilaat Paavo Alkio ja Ilmari Turja vierailivat Ruotsin puolen Länsipohjassa vuonna 1925. He halusivat vähemmistölle suomalaisia kouluja. Maaliskuussa 1926 heidän aloitteestaan Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta pyysi Ruotsin ylippilaita auttamaan vähemmistön asiaa, mutta nämä kieltäytyivät. Ylioppilaskunta julkaisi kirjeenvaihtonsa ruotsalaisten kanssa keväällä 1930 ranskaksi, mitä Suomen ulkoministeri paheksui. Asia piti salata maailmalta, Suomen ulkoministeriö on jo kauan ollut eräänlainen sensuurivirasto.
Suomen lehdistö omaksui käytännön välttää naapurimaiden arvostelua vähemmistöasioissakin 1930-luvulla. Lehdistö jopa vältti vähemmistön mainitsemista eli sensuroi koko asiaa. Käytäntö on jatkunut tähän päivään saakka. Huomattakoon, että Suomen media ei samalla tavalla sensuroi 1960-70-luvuilla Ruotsiin muuttaneiden ongelmista kertomista, vaikka välttääkin naapurimaan hallituksen arvostelua. Ruotsissa on kaksi suomalaisvähemmistöä, ikivanha Pohjois-Ruotsissa asunut (media sensuroi) ja uudempi, josta media kertoo joskus jotain, enimmäkseen maitten hallituksille harmitonta asiaa.
Tammikuussa 2013 YLEn 9 uutisissa Marjo Rein kertoi meänkielisten olevan keskimäärin hyvin vanhoja ja että vain harvat ovat alle 40-vuotiaita. Tämä siksi että 1950-luvulta lähtien vanhemmat eivät enää puhuneet omaa vähemmistökieltä lapsilleen. Mutta YLEn uutistenlukija ei kertonut Ruotsin kovasta vähemmistöpolitiikasta mitään eikä edes maininnut Ruotsin hallitusta. Kova on sensuuri, YLE harhautti katsojia - sama kuin kertoa 9/11-WTC-iskuista mainitsematta terroristien kaappaamista lentokoneista mitään eli syytä Rein ei kertonut vaikka se on olennaista.
Ja miksi tämä ei ollut uutinen 1980- tai 1990-luvulla? YLE ei ole juuri koskaan kertonut Pohjois-Ruotsin suomalaisvähemmistöstä ja sen sorrosta äärimmäisen harvoin, ei ehkä koskaan. Tämä on sensuuria ja YLEä hallitsevat poliitikot ovat siitä vastuussa.
Harvoja ruotsalaisia, jotka ovat koskaan puolustaneet vähemmistöä on Nils Erik Hansegard (1918-2002), jonka kirja Kaksikielisiä vai puolikielisiä? käännettiin suomeksi. Media on ollut tästäkin kirjasta hiljaa, sensuuri on kovaa. 1958 Hansegard huomautti että kielto puhua vähemmistökieltä kouluissa välitunneillakin oli yhä voimassa ja Ruotsin Kouluylihallitus kumosi kiellon. Käytännössä julma kielto ja vähemmistöjen kielten ja kulttuurien solvaaminen ovat yhä jatkuneet. Ja kaikki koulut ovat yhä vain enemmistön kielisiä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsipohjalaiset